Se vauhditti sittenkin

Minä tapaan lukea illalla sängyssä vain lyhyen tovin, ehkä puolisen tuntia. Tähän tarkoitukseen ovat käypää kauraa novellit, runokokoelmat ja monet tietokirjat.

Toissapäivänä kirjoitinkin miten luen runoja puhtaasti huvikseni. Samaa kaavaa noudattavat iltaiset tietokirjanikin. Noukin niistä pätkiä kuin rusinoita pullasta.

Joulukuun alussa surffasin Sitran sivuille. Sieltä saa tilata monia julkaisuja maksutta kotiin. Osa kirjoista on uusia, mutta myös vanhat ja puisevatkin käyvät hyvin iltaselailuun. Otetaanpa esimerkiksi tämä Irma Levomäen Arvojen moninaisuus tietoyhteiskunnassa.

Kirja on tuskin edes aikanaan (1998) vastannut siihen asetettuihin odotuksiin. Se on esipuheen mukaan tilattu ”tietoyhteiskuntaa koskevan arvokeskustelun vauhdittajaksi.” Kirjoittaja on kuitenkin valinnut epäpoleemisen linjan, eräänlaisen Johdatus etiikkaan -luentorungon käytännöllisen filosofian ykkösvuotisille opiskelijoille.

Eipä se silti ansioton ole. Se tuli lueskeltua läpi, tuli punnittua erilaisia jäsennyksiä kuten mielipiteet/asenteet/arvot tai tiedolliset, esteettiset ja eettiset arvot. Käytännön hyötyä siitä oli tänään, kun kirjoitin esseetä internettutkimuksen metodologiasta ja etiikasta.

Millaisessa suunnitelmataloudessa tietoyhteiskuntaa ruvettiinkaan edistämään! Niin tässä kuin muutamassa muussakin Sitran tuonaikaisessa julkaisussa vastaan höökii pajatus sisällöntuotannosta, ”panostuksesta sisältöteollisuuteen”. Työläiset ja yrittäjät: olkaa luovia!

Luotan enemmänkin verkostoyhteiskuntaan. Oppi leviää epävirallisia teitä, ja uudet ideat syntyvät orgaanisesti ja informaalisti, organisoitujen rakenteiden ulkopuolella. Kun joku on keksinyt idean, myykööt luovuutensa hedelmän yritykselle, jonka tehtävänä on jalostaa siitä tuote.

Levomäen mukaan koulutushaasteen muodostaa mm. viitekehysten ja ihmiskäsityksiä koskevan ajattelun välineiden puute. ”Tätä tarvetta korostaa vielä postmodernin kulttuurin arvokriisi ja sirpaloituneiden vaikutteiden virtojen lisääntyminen, jonka pyörteissä jokaisen on pystyttävä muodostamaan elämänkatsomuksensa ja arvomaailmansa itse.”

Tässä kohden huomasin pysähtyväni ja rupeavani kommentoimaan kirjan marginaaliin. Onko meillä menossa ”postmoderni arvokriisi” vai olemmeko itse asiassa vapautuneet agraariyhteisön laintauluista? Olin juuri lukenut blogia, jossa 35 vuoden avioliiton jälkeen kirkkoherran jättämä ja kiusaamaksi joutunut nainen jäsentää elämäänsä ja saa vertaistukea verkossa. Tätä taustaa vasten ajattelin, ettei tietoyhteiskunta tai sirpailoituneet vaikutteet tarkoita automaattisesti huonoja tai vaikeita tilanteita.

Meidän tietoyhteiskuntamme tärkeimmässä tehtaassa eli koululaitoksessamme jää valtavasti aikaa ja energiaa vapaaksi, kun ei enää pistetä voimavaroja yhtenäiskulttuurin iskostamiseen. Toisin sanoen enää ei opeteta kaikille tismalleen samoja pakollisia aineita. Laajempi valinnaisuus tarkoittaa, että kaikille yhteinen osaaminen vähenee, mutta osaamisen kokonaiskenttä laajenee, kun itse kukin löytää omat erikoistumisen alueensa.

Tämänvuotisia sihdissä

Muutama tämänvuotinen poikanen tuli merkittyä vastaisen varalle, jo karsinaan hankittujen lisäksi. Erityisen ilahduttavia tulokkaita laumassamme ovat olleet mm. Leena Krohnin Mehiläispaviljonki ja Georges Perecin Elämä Käyttöohje. Myös nämä aion hankkia katraaseen:

Jarkko Tontti: Vuosikirja
Median markkinapuheesta on tarttunut odotuksia mannermaisesta kulttuurin ja historian tuntevasta runokokoelmasta. Toisaalta nettiarvioissa näkyy runojen epätasaisuus. Mistähän tämä kirja tipahtaisi syliin ilman että euro polkaisee kylille?

J. M. Coetzee: Hidas mies
Yrittäessäni Coetzeeta onkeni koho on kyllä nykinyt, mutta ei sitten kuitenkaan ole napannut. Ainakin Michael K:n elämää olen seurannut, muistaakseni olin paikalla myös silloin kun Barbaarit tulivat. Suosittu ja arvostettu kirjailija, ja kun hän on tehnyt väittärinsäkin Beckettistä, ei luulisi että olemme eri aaltopituuksilla. Voipi olla parasta ottaa alkuteos kouraan, jospa se sillä aukenisi.

Kielikemistin keitos

On hyvä lukea runoja aina välillä, erityisesti niitä pöhköjä. Sellaisia joissa ei oteta pelisääntöjä niin annettuina.

Oli eräs Jaakko, Jaakon siniset huulet ja kylmät kädet. Hän sai minut kirkumaan. Uin vastarannalle ja tärisin kun hän paiskoi kiviä jälkeeni. Plup. Plup. Jää muodostui heti ja piti jäänmuodostumisääntä. Äärettömän heikko ääreisverenkierto!

Kristiina Lähteen kokoelma Bunsenliekki on oiva esimerkki merkitysten oikukkaasta muodostelmasta, sanojen yhdistämisestä laboratorion vetokaapissa bunsenliekin lämmittäessä. Mukava kokoelma, jota en olisi tullut hankkineeksi, jollen olisi sattunut voittamaan Teos-kustantamon email-arvonnassa kolmea vapaavalintaista kirjaa.

On Lähteen kokoelmassa syvällisiäkin puolia, mutta minä luen runoja niin kuin vesimeloneita syödään. Tässä kokonainen siivu:

Biologit
Biologit parveilevat. Haaveineen ja luuppeineen he lähestyvät saarta korvat auki, perämoottori päristen. He nostavat merestä kaloja, istuttavat ne akvaarioon. Rengastavat linnut ja prässäävät kasvit, laskevat esiintymät ja piirtävät taulukon. He rantautuvat kuin eräkuvasto, valistuksen maihinnousu. Ja kas, asiantuntemus valtaa alaa, pesiytyy rannalle, lipeää mereen.

Pantheon perhoslamppujen ystäville

Westön teos kasvoi kasvamistaan lukemisen edetessä. Kun kaupunki oli saatu hengittämään, historian rattaat pyörimään ja päähenkilöt tuntumaan lukijan ystäviltä ja tuttavilta, oli aika rakentaa vahvoja kohtauksia Kajanderin ja Lucien, Ivarin ja Henrietten elettäviksi.

Sosialistinen humanisti Ivar Grandell lainaa Lapuan liikettä moittivassa lehtikirjoituksessaan Max Eastmanin lausetta ”ihminen ei ole vielä tottunut taivaan tyhjyyteen ja on siksi taantunut palvomaan julmia ja verisiä savijumalia”. Alempaan työväkeen kuuluva Allu Kajander puhuu samasta omakohtaisemmin. Hän puuskahtaa katkerana, että hän vain toivoi elämää, jota eivät rajoittaisi seinät ja katto - ja sai elettäväkseen suon jossa ei pysty kulkemaan. Westön maailmassa on kaksi perusvoimaa: ihmisen tunteet ja talouden mekanismit.

En ole suuri historiaromaanien ystävä. En myöskään pidä lakonisen kaikkitietävän kertojan mestaroivasta otteesta ja besserwisserismistä. Westöllä kertojan rooli onneksi liudentuu loppupuolella ja antaa enemmän tilaa henkilöille, niin että romaanin teemat kasvavat enemmän toiminnan kuin ulkokohtaisen pohdinnan kautta. Ikävä vain, että Ivarin ajatusten kautta kertoja tunkeutuu näyttämölle, näyttelijöiden eteen ratkaisevilla hetkillä.

Tarinan loppuvaiheissa Henning rakentaa huvilaansa paviljongin, jonka Lucie nimeää Pantheoniksi perhoslamppujen ystäville. Sitä voi pitää koko romaanin yhtenä epiteettinä. Missä kuljimme kerran ikuistaa 20-luvun Oopperan kellariravintolan perhoslamppujen loisteessa ja jazzin pyörteissä viihtyvän yläluokan yltäkylläisen ja suruttoman menon lämmöllä ja aikakautta kunnioittaen.

Kummisetää ja kotimaista kerrontaa

Eilisen illan antia oli kaksi osaa 70-luvun kulttitrilogiasta Kummisetä. Ykkönen oli jäntevä ja ehyt, psykologisesti ja taiteellisesti vaikuttava kehityskertomus. Kakkonen ei yllä likimainkaan samalle tasolla näyttelijäntyötä lukuun ottamatta. Sen rakenne on pirstaleinen ja kerronta verkkaista, eikä siitä ole enää napattavissa yhtä kristalloitua johtomotiivia.

Joulun poikkeusaika jatkui herättyäni, kun en edes ottanut selvää onko Hesari kolahtanut laatikkoon. Kolmas lehdetön aamu siis. Toki sähköpostin ja eräiden foorumien lisäksi piti käydä kurkistamassa Hesarin nettisivuilta onko maailma mallillaan. Gerald Ford on kuollut 93-vuotiaana. Eurokolikoiden karttoja päivitetään. Rakettimyynti alkanut. Päätelkäämme siitä.

Jatkoin Kjell Westön Finlandia-palkitulla romaanilla Missä kuljimme kerran. Westö on rakentanut toimivan maailman ja sille uskottavat henkilöt, ja pyörittääkin näiden kuvioita kiinnostavasti ja uskottavasti kansalais-/vapaussodan pyörteistä 1920-luvulle. Kuitenkin raportoiva tyyli välillä hakkaa ja puuduttaa niin lauserakenteen kuin laajempienkin struktuurien kolkkeessa.

Westön teos rinnastuu Kummisetä II:een, näin limittäin luettuna ja nähtynä. Olen nyt puolessa välissä. Saa nähdä muuttuuko mieli vielä - pidän siitä kirjallisuudentutkija Wolfgang Iserin ääneen lausumasta itsestäänselvyydestä, että lukijan näkökulma on jatkuvassa liikkeessä.

Piisilmä valvoo

Piisilmä havaitsee nopeasti, tarkasti ja analyyttisesti. Piisilmä on mediasensori, joka rekisteröi ja jakaa ilmiöt hyviin ja hylättäviin.