perjantai 29. kesäkuuta 2007

Sinkula alle ja kohti maisemaa

”Oi sinä viisas loitsija, olitpa kuka tahansa, jonka osaksi lankeaa tämän ihmeellisen historian aikakirjojen sepittäminen! Minä rukoilen sinua: älä unohda kelpo Rocinanteani, alinomaista kumppaniani kaikilla minun teilläni ja retkilläni.”

Kaksi ja puoli vuotta sitten sain maantiesinkulan: virtaviivaisen maantiekiitäjän kapeilla renkailla ja ilman lokasuojia. Eihän se tietysti tehnyt minusta kilpapyöräilijää niin kuin ei Don Quijoten Rosinante isännästään ritaria, mutta yhtä lailla minulla on ollut hauskaa polkea teitä ja viilettää polkuja.


Kaksituhatta vuodessa on ollut sellainen kohtuullinen työmatkojen mittariin lyömä määrä. Nyt taitaa olla tapahtumassa jonkinlainen käänne. Eilen huomasin keksiväni toimitettavia asioita ihan siksi, että pääsisin tekemään pyörälenkin, ja vielä illalla toisen – todetakseni poistuvani kirjastosta Cris Sidwellsin Suuri pyöräkirja repussani. Tänään järjestin varastossa lojuvan 80-luvun kuntopyörän pihamökin askarteluhuoneeseen ja poljin sillä seitsemän kilometriä tuijottaen vaneriseinää.

”Helppo on huomata – vastasi Don Quijote – ettet ole perehtynyt siihen, mikä koskee seikkailuja; ne ovat jättiläisiä, ja jos sinua peloittaa, niin siirry loitommaksi ja käy rukoilemaan minun lähtiessäni heitä vastaan huikeaan ja epätasaiseen taisteluun.”
Tuon sanottuaan hän kannusti ratsuaan Rocinantea

sunnuntai 17. kesäkuuta 2007

Kauneus kateissa eli halutaan ostaa gps-panta kissalle

Helmi, meidän lemmikkimme, on taas ollut yötä poissa kotoa. Se viihtyy hyvin omalla pihalla eikä tee pitkiä reissuja. Aamuisin avaamme terassin oven ja kutsumme sitä kotiin. Useimmiten katti vastaa kutsuun ja tulee sisälle syömään ja nukkumaan.

Tänä aamuna kumppanini nousi huhuilemaan kattia, mutta näkikin pihalla ketun. Se tuijotti toista kaniamme, joka oli jähmettynyt paikoilleen ulkoaitauksessaan. Kissaa ei tietenkään näkynyt.

* *

GPS eli satelliittipohjainen paikannusjärjestelmä on tavalliselle kansalaiselle tuttu jo auto- ja venenavigaattoreista. Viime aikoina on tullut monenlaisia tuotteita myös ulkoilijalle: kännyköitä jotka lähettävät reitin Google Earthiin tai toiseen kännykkään (demo YouTubessa) ja esimerkiksi suunnistajien etenemisen kuvaava järjestelmä Jukolan viestiin.

Eilisessä Hesarissa oli juttua, että Australiassa on kehitetty GPS:ään perustuva lehmien sähköpaimen. Kun lehmä astuu alueelle, johon on rakennettu virtuaalinen aita (määritetty tietokoneella tietyt koordinaatit, koskematta maastoon mitenkään), alkaa lehmän panta surista ja jos lehmä vain jatkaa kohti aitaa, se saa pienen sähköiskun kuten perinteisestä aidasta.

Odotan aikaa, että GPS-paikantimesta kehitettäisiin ohut, kissalle sopiva kaulapanta. Meidän tapauksessamme saattaisi pärjätä myös aktiivisella RFID-tunnistimella, jonka toimintasäde on muutamia kymmeniä metrejä.

* *

Kun tulin pihamökkiin kirjoittamaan yhtä opiskelutehtävää, löysin Helmin nukkumasta mökkisängystä. Se oli pompannut avoimesta ikkunasta sisälle lämpimään.

perjantai 15. kesäkuuta 2007

Aasi, runoilijan muusa

Jatkoin vaihteeksi teosten luettelointia Librarything.comiin. Pääsin espanjalaisen nobelistin Juan Ramón Jiménezin tarinaan Harmo ja minä saakka. En oikein ymmärtänyt sitä kirjaa kun sen luin, niin yksinkertainen se oli. Yhtä oudolta tuntuu, että tälle kaverille on myönnetty kirjallisuuden Nobel – ei kylläkään tästä aasikuvauksesta, vaan runoudestaan. Olo oli vähän kuin Taata Sillanpään juttusilla. Ehkä se pitäisi lukea uudelleen, mutta tällä kertaa kesälomalla riippumatossa sympaattisessa valkoviinipöhnässä.

Bongaan ruusut tästäkin tarinasta:
”Katsohan, Harmo, kaikkialle sataa ruusuja: sinisiä ruusuja, valkoisia ruusuja, värittömiä... Koko taivas aivan kuin hajoaa ruusuiksi. (...) Voisi luulla että Paratiisin seitsemästä salista heitellään ruusuja maan päälle.”

keskiviikko 13. kesäkuuta 2007

Pieni mutta väkevä runo

Englanninkielisessä maailmassa runous on läsnä ihmisten arjessa. Sitä luetaan ja myös kirjoitetaan itse. Se hämmästyttää minua, arktisen koruttomuuden kasvattia. Kotikadullani ei karski kundi runokirjaa kanna. Se pitää piilottaa pornolehden väliin tai ainakin kietaista K-kaupan kassiin. Astun kaapista ja paljastan saavani kicksejä esimerkiksi tästä:

The Sick Rose

O Rose, thou art sick!
The invisible worm
That flies in the night,
In the howling storm,

Has found out thy bed
Of crimson joy,
And his dark secret love
Does thy life destroy.


-- William Blake

sunnuntai 10. kesäkuuta 2007

Verkosto on pop

Sain pyytämääni palautetta edelliseen entryyn. Niklas kirjoitti, että taitaahan noita ”kieli on verkosto” –metaforia olla tarjolla. Se on kyllä aivan totta. Kun Niklas otti esille de Saussuren sekä Deleuze&Guattarin teoriat, haluan jatkaa niistä pari sanaa. Kommentin sijaan tästä kasvoikin entry. Ja näköjään päädyn entryn lopussa esittelemään muovisia keittiökippojakin.


*

Kieli (ja sanat) eivät Saussurella toimi verkostona, vaan kaksiulotteisena matriisina. Toisaalta on syntagmaattinen sanojen yhdistely lauseiksi, toisaalta paradigmaattinen (assosiatiivinen) valinta vaihtoehdoista.

------> syntagmaattinen akseli
|
| aasi vetää rattaita
| muuli kiskoo kärryjä
| isäntä tuuppaa vaunuja
V
paradigm.
akseli


Sanat (eli kaksiosaiset äännekokonaisuudet joihin kuuluu äänneasu signifiant ja mielessä ollut tarkoite eli signifie) muodostavat yksilön puhuntoja parole, joiden kautta voidaan tutkia kieltä eli langue. Sanojen käyttö perustuu siihen, että ne eroavat toisistaan. Kieli (erityisesti sen sanat) on siis erojen järjestelmä.

Saussure tosin ei itse kirjoittanut muistiin teoriaansa, ja lukemani luentomuistiinpanot eivät ole ihan yksiselitteisen kirkkaita. Yksi seikka on minusta erityisen huomionarvoista: usein esitetään, että merkki eli sana rakentuu kahdesta osasta: äänteestä ja sitä vastaavasta kohteesta (esim. pöytä). Tällöin luennoitsijat usein viittaavat todelliseen pöytään, vaikka Saussure tuntui pitäytyvän kielensisäiseen pöydän käsitteeseen. On sittemmin tuottanut semiotiikassa aika paljon parranpärinää se, onko kielellä ja ajattelulla mitään yhteyttä aistihavaittavaan todellisuuteen (esim. herrat Derrida ja Eco).


*


Deleuze&Guattarin rhizome on yksi vahvasti ajatteluani muovanneista metaforista. Erityisesti ajatus dualismien, hierarkian ja hylkäämisestä tuntui tarjoavan tähän aikaan(*) soveltuvan tulkintakehyksen.

Rihmastoteorian kautta aloin nähdä kaiken organismeina ja päädyin pitämään yhteiskuntaa muurahaisyhdyskunnan ja neuroverkoston kaltaisena kulttuuriorganismina, jonka maksiimeja ja valtapolitiikkaa voidaan tarkastella yksittäisten "solujen" tai "elinten" ulkopuolelta. Sitten tulikin pettymys kun huomasin että tämä "omaperäinen" ajatus olikin jo tuottanut kirjan poikineen. Tunnetuin näistä lienee Donah Zaharin Quantum Society, joka oli ensimmäinen Amazonin kautta tilaamani opus - niin kovasti se piti saada, kun kuulin että älynväläykseni on luettavissa siitä mutta kirkkaamin jäsennettynä.

Niin - sittemmin luin (vähän jälkijunassa) William Gibsonin romaanin Neurovelho, jossa samaa teemaa oli puitu scifin keinoin.


*


Viimeisen vuosikymmenen kuluessa verkostoajattelusta onkin sitten tullut poppia. Se on levinnyt sotilaskäytöstä (darpanet!) firmojen liiketoiminta-ajatteluun ja muovisten keittiökippojen myyntiin. Viime vuosina sen tiimoilta on istuttu jokunenkin palaveri oppilaitoksissa.

Jos verkostoitumisen yhteiskunnallinen aspekti kiinnostaa, kannattaa lukea vaikkapa Manuel Castellsin The Information Age -trilogian viimeisen osan luku Conclusion. Pekka Himasen yhteiskuntafilosofia perustuu myös samanlaiseen verkostotaloudelliseen ajatteluun, johon kannattaa tutustua. Jeff Vail on kirjoittanut muutamia artikkeleita rihmastoteoriasta, kannattaa vilkaista hänen bloginsa.


(*) Se oli 1990-luvun loppua, kun kahlailin pitkin ja poikin A Thousand Plateaus -opusta.
JK. Törmäsin hauskasti kirjoitettuun Tupperware-entryyn TUBissa. Pidin tavasta, jolla kirjoittajat kritisoivat TW-arvomaailmaa.

lauantai 9. kesäkuuta 2007

Kieli on virtuaalinen verkosto

Kieli on verkkojen verkosto. Kielelliset merkitsijät eli sanat ovat kuin saitteja, joihin jokainen tulee eri osoitteesta, erilaisella koneella ja etsimään eri sisältöjä. Kommunikaatio syntyy liikkeestä, osallistujan matkasta käsitteestä toiseen.

Käsitteiden - niinkuin saittienkin - välillä liikutaan syntaksin avulla. Tarvitaan verbejä eli hyperlinkkejä sitomaan käsitteitä toisiinsa, liittämään niihin propositioita. Kuten internetissäkin, kielessä on rakennesäännöstönsä, jota noudatetaan vaihtelevasti. Molemmissa myös kehittyy alakulttuureja ja osa linkeistä katoaa.

Kieli on virtuaalimaailma, jonka rajapinnat kokemusmaailmaan (”todellisuuteen”) ovat sopimuksenvaraisia. Esimerkiksi sydän merkitsee pikkulapselle, nuorelle rakastuneelle, lääkärille tai kauppiaalle aika erilaisia asioita. He kuitenkin lähtevät keskusteluissaan siitä, että ymmärtävät sanoilla samaa, vaikka käyttävätkin käsitteitä joilla tarkoittavat vain "häilyvästi samankaltaisia" kohteita.

Tämä internet-analogia tuli mieleen äsken suihkussa. Onkohan se lingvistille samanlainen banaliteetti kuin G.P. Landow'n 90-luvulla esittämä näkemys kirjallisuudesta hypertekstinä kirjallisuudentutkijalle? Minähän en lingvistiikkaa tunne, joten olisi kiva jos joku asianharrastaja pistäisi kommentin.

Ennen suihkua lueskelin kesäpaahteisella terassilla kirjaa Textual Strategies, jossa on Jacques Derridan artikkeli The Supplement of Copula. Jotta olisin ymmärtänyt tekstin, olisi pitänyt kutsua samoihin kesteihin myös Aristoteles, Nietzsche ja Benveniste, joten tyydyin selailuun. Raapustin muistiinpanon marginaaliin alun perin näin:
If language is like a web, the concepts/signifiers are its nodes. The copula (’to be’) is a vector, giving the essential dynamism to the utterance, addressing to certain attributes (other concepts that are at the same time autonomous and linked as well).

keskiviikko 6. kesäkuuta 2007

Maagista realismia Etelä-Amerikasta

Sadan vuoden yksinäisyys on runsas ja kukkea tarina. Nautin Gabriel Garcia Marquezin maagisesta realismista kuin täyteläisestä oluesta: syvin siemauksin ja ihan viihteellä.

Luen tätä Marquezin hittiromaania nyt ensimmäisen kerran. Saatan hyvinkin lukea sen toisenkin kerran, sillä se tarjoaa poikkeuksellisen runsaat ainekset monenlaisiin lukijanrooleihin.

perjantai 1. kesäkuuta 2007

Ymmärrystä vai arvosanoja?

Toukokuun loppu oli taas sitä aikaa. Kuun kahtena viimeisenä päivänä kotisivuilleni tultiin guuglettamalla ”käytäntöyhteisöt”, ”instrumentaalinen järki”, ja esimerkiksi ”Jauhiainen Alho Malmelin.” Onpa tällaisina päivinä aina sellaisiakin perushakuja kuin ”aikuiskasvatustiede.”

Olen iloinen siitä, että kotisivuillani olevista aikuiskasvatustieteen kirjoitelmistani on jollekulle hyötyä. Niiden osalta käyttötavat vain taitavat olla halvatun yksioikoisia: paria perusesseetä haetaan tyypillisesti tasan kahdeksana päivänä vuodessa ja silloin hyvin aktiivisesti. Muulloin ne keräävät vain satunnaisia lukijoita.

Ilmeisesti meidän kredentialistinen yhteiskuntamme velvoittaa suorittamaan aikuiskasvatustieteen perusteet, mutta ei noteeraa sitä, minkä verran asiaa on sisäistetty. Minulle piirtyy kuva opiskelijasta, joka koettaa löytää verkosta viimeisenä iltana omaa tehtäväänsä vastaavan suorituksen ja täydentää sitä omilla kokemuksillaan. Tsemppiä sinulle kuitenkin!