Verkosto on pop

Sain pyytämääni palautetta edelliseen entryyn. Niklas kirjoitti, että taitaahan noita ”kieli on verkosto” –metaforia olla tarjolla. Se on kyllä aivan totta. Kun Niklas otti esille de Saussuren sekä Deleuze&Guattarin teoriat, haluan jatkaa niistä pari sanaa. Kommentin sijaan tästä kasvoikin entry. Ja näköjään päädyn entryn lopussa esittelemään muovisia keittiökippojakin.

*

Kieli (ja sanat) eivät Saussurella toimi verkostona, vaan kaksiulotteisena matriisina. Toisaalta on syntagmaattinen sanojen yhdistely lauseiksi, toisaalta paradigmaattinen (assosiatiivinen) valinta vaihtoehdoista.

------> syntagmaattinen akseli
|
| aasi vetää rattaita
| muuli kiskoo kärryjä
| isäntä tuuppaa vaunuja
V
paradigm.
akseli

Sanat (eli kaksiosaiset äännekokonaisuudet joihin kuuluu äänneasu signifiant ja mielessä ollut tarkoite eli signifie) muodostavat yksilön puhuntoja parole, joiden kautta voidaan tutkia kieltä eli langue. Sanojen käyttö perustuu siihen, että ne eroavat toisistaan. Kieli (erityisesti sen sanat) on siis erojen järjestelmä.

Saussure tosin ei itse kirjoittanut muistiin teoriaansa, ja lukemani luentomuistiinpanot eivät ole ihan yksiselitteisen kirkkaita. Yksi seikka on minusta erityisen huomionarvoista: usein esitetään, että merkki eli sana rakentuu kahdesta osasta: äänteestä ja sitä vastaavasta kohteesta (esim. pöytä). Tällöin luennoitsijat usein viittaavat todelliseen pöytään, vaikka Saussure tuntui pitäytyvän kielensisäiseen pöydän käsitteeseen. On sittemmin tuottanut semiotiikassa aika paljon parranpärinää se, onko kielellä ja ajattelulla mitään yhteyttä aistihavaittavaan todellisuuteen (esim. herrat Derrida ja Eco).

*

Deleuze&Guattarin rhizome on yksi vahvasti ajatteluani muovanneista metaforista. Erityisesti ajatus dualismien, hierarkian ja hylkäämisestä tuntui tarjoavan tähän aikaan(*) soveltuvan tulkintakehyksen.

Rihmastoteorian kautta aloin nähdä kaiken organismeina ja päädyin pitämään yhteiskuntaa muurahaisyhdyskunnan ja neuroverkoston kaltaisena kulttuuriorganismina, jonka maksiimeja ja valtapolitiikkaa voidaan tarkastella yksittäisten "solujen" tai "elinten" ulkopuolelta. Sitten tulikin pettymys kun huomasin että tämä "omaperäinen" ajatus olikin jo tuottanut kirjan poikineen. Tunnetuin näistä lienee Donah Zaharin Quantum Society, joka oli ensimmäinen Amazonin kautta tilaamani opus - niin kovasti se piti saada, kun kuulin että älynväläykseni on luettavissa siitä mutta kirkkaamin jäsennettynä.

Niin - sittemmin luin (vähän jälkijunassa) William Gibsonin romaanin Neurovelho, jossa samaa teemaa oli puitu scifin keinoin.

*

Viimeisen vuosikymmenen kuluessa verkostoajattelusta onkin sitten tullut poppia. Se on levinnyt sotilaskäytöstä (darpanet!) firmojen liiketoiminta-ajatteluun ja muovisten keittiökippojen myyntiin. Viime vuosina sen tiimoilta on istuttu jokunenkin palaveri oppilaitoksissa.

Jos verkostoitumisen yhteiskunnallinen aspekti kiinnostaa, kannattaa lukea vaikkapa Manuel Castellsin The Information Age -trilogian viimeisen osan luku Conclusion. Pekka Himasen yhteiskuntafilosofia perustuu myös samanlaiseen verkostotaloudelliseen ajatteluun, johon kannattaa tutustua. Jeff Vail on kirjoittanut muutamia artikkeleita rihmastoteoriasta, kannattaa vilkaista hänen bloginsa.

(*) Se oli 1990-luvun loppua, kun kahlailin pitkin ja poikin A Thousand Plateaus -opusta.
JK. Törmäsin hauskasti kirjoitettuun Tupperware-entryyn TUBissa. Pidin tavasta, jolla kirjoittajat kritisoivat TW-arvomaailmaa.

Kieli on virtuaalinen verkosto

Kieli on verkkojen verkosto. Kielelliset merkitsijät eli sanat ovat kuin saitteja, joihin jokainen tulee eri osoitteesta, erilaisella koneella ja etsimään eri sisältöjä. Kommunikaatio syntyy liikkeestä, osallistujan matkasta käsitteestä toiseen.

Käsitteiden - niinkuin saittienkin - välillä liikutaan syntaksin avulla. Tarvitaan verbejä eli hyperlinkkejä sitomaan käsitteitä toisiinsa, liittämään niihin propositioita. Kuten internetissäkin, kielessä on rakennesäännöstönsä, jota noudatetaan vaihtelevasti. Molemmissa myös kehittyy alakulttuureja ja osa linkeistä katoaa.

Kieli on virtuaalimaailma, jonka rajapinnat kokemusmaailmaan (”todellisuuteen”) ovat sopimuksenvaraisia. Esimerkiksi sydän merkitsee pikkulapselle, nuorelle rakastuneelle, lääkärille tai kauppiaalle aika erilaisia asioita. He kuitenkin lähtevät keskusteluissaan siitä, että ymmärtävät sanoilla samaa, vaikka käyttävätkin käsitteitä joilla tarkoittavat vain "häilyvästi samankaltaisia" kohteita.

Tämä internet-analogia tuli mieleen äsken suihkussa. Onkohan se lingvistille samanlainen banaliteetti kuin G.P. Landow'n 90-luvulla esittämä näkemys kirjallisuudesta hypertekstinä kirjallisuudentutkijalle? Minähän en lingvistiikkaa tunne, joten olisi kiva jos joku asianharrastaja pistäisi kommentin.

Ennen suihkua lueskelin kesäpaahteisella terassilla kirjaa Textual Strategies, jossa on Jacques Derridan artikkeli The Supplement of Copula. Jotta olisin ymmärtänyt tekstin, olisi pitänyt kutsua samoihin kesteihin myös Aristoteles, Nietzsche ja Benveniste, joten tyydyin selailuun. Raapustin muistiinpanon marginaaliin alun perin näin:
If language is like a web, the concepts/signifiers are its nodes. The copula (’to be’) is a vector, giving the essential dynamism to the utterance, addressing to certain attributes (other concepts that are at the same time autonomous and linked as well).