Arvaatko mistä kirjoitan?

Minulle käy usein faktaa lukiessani niin, että tiedän miten kirja etenee. Se on kutkuttava tunne – joku on nyt ollut älykäs!

Saatan arvata kirjoittajan seuraavan siirron kuin shakkipelissä. Välillä tuntuu, että keksin jatkon itsenäisesti muutamaa sivua aiemmin kuin kirjoittaja sen lukijalleen tarjoilee. Onko kirja siis kirjoitettu niin loogisesti, että lukija tulee väistämättä kävelleeksi katettuun pöytään? Onko lukija niin hyvä dekkari, että osaa päätellä mihin tekstin polku johtaa? Mene tiedä, molempia aika ajoin.

Käy myös niinkin, että kirja pukee sanoiksi sen, mikä on ollut nuppuna, vailla muotoa mietteissäni. Esimerkiksi Teresa Coletti kirjoittaa, että eräät Umberto Econ Ruusun nimen henkilöt toteuttavat ”kirjan ideaa” sellaisena kuin Derrida siitä kirjoitti teoksessaan Of Grammatology. Siinä se, Teresa! Se oli muotoutumassa päässäni, ja tuli sinun kynäsi kautta sanotuksi. Samalla yhdistyi liuta jatkoajatuksia, jotka liittävät dekonstruktivistisen kielifilosofian keskiajan ajatusmaailmoihin.

Inhottavaa lukeminen on puolestaan silloin, kun arvaan kirjoittajan päätyvän niihin johtopäätöksiin, jotka ajattelin esittää "löytöinä" omassa gradussani. Näin kävi juuri tuon Colettin kirjan luvussa The Allegory of Love.