Westön teos kasvoi kasvamistaan lukemisen edetessä. Kun kaupunki oli saatu hengittämään, historian rattaat pyörimään ja päähenkilöt tuntumaan lukijan ystäviltä ja tuttavilta, oli aika rakentaa vahvoja kohtauksia Kajanderin ja Lucien, Ivarin ja Henrietten elettäviksi.
Sosialistinen humanisti Ivar Grandell lainaa Lapuan liikettä moittivassa lehtikirjoituksessaan Max Eastmanin lausetta ”ihminen ei ole vielä tottunut taivaan tyhjyyteen ja on siksi taantunut palvomaan julmia ja verisiä savijumalia”. Alempaan työväkeen kuuluva Allu Kajander puhuu samasta omakohtaisemmin. Hän puuskahtaa katkerana, että hän vain toivoi elämää, jota eivät rajoittaisi seinät ja katto - ja sai elettäväkseen suon jossa ei pysty kulkemaan. Westön maailmassa on kaksi perusvoimaa: ihmisen tunteet ja talouden mekanismit.
En ole suuri historiaromaanien ystävä. En myöskään pidä lakonisen kaikkitietävän kertojan mestaroivasta otteesta ja besserwisserismistä. Westöllä kertojan rooli onneksi liudentuu loppupuolella ja antaa enemmän tilaa henkilöille, niin että romaanin teemat kasvavat enemmän toiminnan kuin ulkokohtaisen pohdinnan kautta. Ikävä vain, että Ivarin ajatusten kautta kertoja tunkeutuu näyttämölle, näyttelijöiden eteen ratkaisevilla hetkillä.
Tarinan loppuvaiheissa Henning rakentaa huvilaansa paviljongin, jonka Lucie nimeää Pantheoniksi perhoslamppujen ystäville. Sitä voi pitää koko romaanin yhtenä epiteettinä. Missä kuljimme kerran ikuistaa 20-luvun Oopperan kellariravintolan perhoslamppujen loisteessa ja jazzin pyörteissä viihtyvän yläluokan yltäkylläisen ja suruttoman menon lämmöllä ja aikakautta kunnioittaen.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti