Kaksi ja puoli vuotta sitten sain maantiesinkulan: virtaviivaisen maantiekiitäjän kapeilla renkailla ja ilman lokasuojia. Eihän se tietysti tehnyt minusta kilpapyöräilijää niin kuin ei Don Quijoten Rosinante isännästään ritaria, mutta yhtä lailla minulla on ollut hauskaa polkea teitä ja viilettää polkuja.
Kaksituhatta vuodessa on ollut sellainen kohtuullinen työmatkojen mittariin lyömä määrä. Nyt taitaa olla tapahtumassa jonkinlainen käänne. Eilen huomasin keksiväni toimitettavia asioita ihan siksi, että pääsisin tekemään pyörälenkin, ja vielä illalla toisen – todetakseni poistuvani kirjastosta Cris Sidwellsin Suuri pyöräkirja repussani. Tänään järjestin varastossa lojuvan 80-luvun kuntopyörän pihamökin askarteluhuoneeseen ja poljin sillä seitsemän kilometriä tuijottaen vaneriseinää.
”Helppo on huomata – vastasi Don Quijote – ettet ole perehtynyt siihen, mikä koskee seikkailuja; ne ovat jättiläisiä, ja jos sinua peloittaa, niin siirry loitommaksi ja käy rukoilemaan minun lähtiessäni heitä vastaan huikeaan ja epätasaiseen taisteluun.”
Tuon sanottuaan hän kannusti ratsuaan Rocinantea
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti