Yöpöydälläni on Jayne Anne Phillipsin kokoelma Fast Lanes, jonka novellit piirtävät vahvasti mieleen painuvia kuvia päähenkilöistään. Nämä henkilöt ovat amerikkalaisen unelman ylijäämätavaraa: köyhiä, siirtolaisia, vinksahtaneita, sairaita tai muuten vain eri tien kulkijoita.
Eilen illalla luin novellin Rayme. Sen kertoja kuvaa kämppäkaverinsa Raymen toimia ja tempauksia opiskelijoiden ränsistyneessä kommuunissa 1970-luvulla. Kontekstin ja kerronnan sävyn rakentamisessa täytyy olla huolellinen, että lukijalle syntyy uskottava ja ymmärrettävä kuva nuoresta naisesta, joka pistää kavereilleen keittämään soppaan palan lattian linoleumimattoa:
”It’s clean,” Rayme said, ”I washed it first,” and then, angrily, ”If you’re not going to eat my food, don’t look at it.”
Phillips kirjoittaa varsin lakonisesti. Hän antaa tapahtumien sekä dialogien sävyjen puhua puolestaan. Rayme ei ole vain kertomus päähenkilöstään, vaan meskaliinihuuruinen tuokiokuvaus 70-luvun puolivälin amerikkalaisesta opiskelijoiden vaihtoehtokulttuurista Vietnamin sodan jäljiltä. ''This story could be about any of those people, but it is about Rayme and comes to no conclusions.''
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti